Jäljestys on siitä mukava laji, ettei siihen välttämättä tarvi apua. Lisäksi siitä on niin monta sovellusta, että luulisi kaikille koirille ja omistajille jonkun miellyttävän alalajin löytyvän. Hukka osoitti lahjakkuutensa nenän käytössä jo ennen pentuturkin vaihtamista. Heti lumien sulettua olinkin niin julma, että piilotin sen päivittäiset sapuskat pihalle "namiruutuun" ja myöhemmin kupissa jäljen päähän. 

Tässä ongelmaksi muodostui jälleen kerran minun osaamattomuuteni. Vasta Hugen ollessa puolivuotias kävin ensimmäisen seminaarin, ja Tommi Vanhalan seminaarin antamin eväin kävinkin kylvämässä makkaraa usein tottistreenien päätteeksi. Tositoimiin Huge pääsi kuitenkin vasta Helmut Raiserin jälkiseminaarin innoittaman ex-avomieheni kanssa loppukesästä. Talvi odotutti itseään, joten jälkikausikin kesti yllättävän pitkään. Hukan kanssa edettiin silti suhteellisen hitaasti ja etsittiin sopivinta ohjausmetodia erilaisten ohjeiden, vinkkien ja valjaiden kaaoksesta.

Lopulta parhaaksi yhdistelmäksi osoittautui puolikireä, pantaan kytketty, etu- ja takajalkojen välistä kulkeva liina. Hukka on halutessaan tarkka, mutta välillä turhan innokas, jolloin vauhdista täytyy muistuttaa. Esineilmaisua ei keretty yhdistää jälkeen, mutta muuten suorat, S:t ja kulmat käytiin monipuolisesti läpi, kuitenkin niin, ettei jälkeä venytetty yli 200 askeleen. 

Todennäköisesti ensi kesänä hienosäätöä jatketaan uusien seminaarien ja uusien ohjeiden voimin, mutta laji tulee varmasti pysymään valikoimassa. Jäljestys on riittävän rauhallista ja itsenäistä työskentelyä minulle, ja koirakin nauttii siitä, sillä usein se tarkistelee vielä edellispäiväisiäkin jälkiä, jos samalle kentälle satutaan. 

Toinen muoto, mistä itse innostuin kovasti, oli verijälki. Se ei taida olla saksanpaimenkoiralle ominaisin laji, mutta Hukka vakuutti kyllä siinäkin. Tokihan ohjaajana olo tuntuu melko typerältä, kun vetelee veristä sientä pitkin metsäistä peltoa. Ehkä jopa typerämmältä, kuin makkaraa kylväessä. Syksyn aikana kokeilin verijälkeä muistaakseni kolmesti, hyvällä menestyksellä! Käytin jäljen teossa hirven verta ja "kaatona" hirven sääriluuta, eikä pentu arastellut ollenkaan. Saapa nähdä, mitä tämän lajin kanssa keksitään. Verta on pakkasessa vielä muutama desi. 

Sen sijaan metsäjälkeä ei päästy kokeilemaan, sillä sen aloittaminen tuntui hankalalta ilman ohjeistusta. Taitaa sekin olla vähemmän perinteinen laji tämän rodun piirissä?