Hukka kävi ensimmäisenä keväänään pari kertaa kokeilemassa näyttelijän uraa match show'ssa, eli leikkimielisessä koiranäyttelyssä. Pentuluokassa sai vielä paljon anteeksi, mutta eipä tuo silti vakuuttanut. :) Ensimmäisellä kertaa saatiin vaatimattomasti Sin-, toisella kertaa se jo sijoittui, muistaakseni Sin4 ja kolmannella hihnaan kiinnitettiin punainen nauha, mutta kehästä poistuttiin väsymyksestä turhautuneen koiran kanssa sijoittumatta. Selkeästi nousujohteinen ura, mutta Pun- jäi silti viimeiseksi, sillä sen jälkeen ollaan lähinnä turisteiltu ja opeteltu käyttäytymään (eli lähinnä olemaan haukkumatta).

Erään tapahtuman yhteydessä oli ShowHau-kiertueen kuvausrekka, jonne raahasin räkänokan esiintymään. Kuvasta tuli varsin kelvollinen, vaikka koira ei olisi millään malttanut pysyä paikoillaan.

 

Pitäis treenata enemmän luoksepäästävyyttä. Ehkä mätsärit ei ole kuitenkaan oikea paikka, sillä tuomarilla ei välttämättä ole aikaa alkaa kouluttamaan. Jos treenikentällä saadaan homma sujumaan, niin saatetaan tänäkin vuonna kokeilla kerran tai pari onneamme jossain pikkutapahtumassa. Seisomista onkin jo harjoiteltu, kuvassa Hukka 10kk käskyn alla, mutta ei aseteltuna. 

Eihän siitä toki koskaan näyttelykoiraa tule. Harmaa väri ja suora selkä takaavat sen, että meidät naurettais kehästä ulos hätäseen H:n kanssa. Eikä sitä esiintyjäksi ole otettukaan, korkeintaan jossain komediasarjassa saatettaisiin menestyä :)
Silti se on komein kaikista.

 

Hakuun lähdettiin mukaan, kun Hukka alkoi osoittaa ensimmäisiä merkkejä vieraiden ihmisten epäluuloisesta kyttäämisestä. Pitkään sille tehtiin lähinnä namirinkiä, joka onnistui pääsääntöisesti. Kun aloitettiin lyhyet näkölähdöt, menestys oli hieman heikompaa. Koira lähti kyllä maalimiehen perään, mutta ei meinattu millään keksiä sellaista palkkaa, joka olisi saanut koiran juoksemaan luokse asti, vaan se jäi aina huutamaan vihaisen oloisesti kahden, kolmen metrin päähän.

Useamman kuukauden talvitauko treeneistä teki kuitenkin hyvää. Nyt keväällä ensimmäisissä treeneissä se jo irtosi ääniavun perässä maalimiestä etsimään iloisesti ja jäi hiukan jopa haastamaan patukan saatuaan. Toisella kertaa yhdistettiin hakuun ilmaisuhaukku, mikä sai koiran selvästi rentoutumaan. Palkaksi vaihdettiin vinkupallo, joka antaa koiralle mahdollisuuden pitää pientä etäisyyttä "pelottavaan vieraaseen", mutta kiinnostaa kuitenkin sen verran, että vaihtokaupat ja leikkiminen sujuvat piilolta keskilinjalle tullessa.

Äänen käyttö on Hukalle luontaista ja helppoa, joten ilmaisua ei juurikaan tarvitse houkutella ulos. Se treenaa ahkerasti autossa ohikulkijoiden ja vastaantulijoiden kanssa, joten haukku on luonnostaan rytmikästä ja tasaista.. Eikä se kyllästy ikinä. Hukalla on myös jännä tapa peruuttaa haukkuessaan, joten maalimiehen kannalta tämä on ihan mukavaa, kun ei tarvitse pelätä, että koira tulee sormille. Tottiksessa taas peruuttajan viettiä on vaikea nostattaa haukulla, mutta se on jo toinen tarina.

Haku ei tosiaan ole mun lajilistalla ykkösenä, joten edelleenkin jatketaan lähinnä sosiaalistumistarkoituksessa. Jätetään ne koehaaveet vielä hamaan tulevaisuuteen :)

Jäljestys on siitä mukava laji, ettei siihen välttämättä tarvi apua. Lisäksi siitä on niin monta sovellusta, että luulisi kaikille koirille ja omistajille jonkun miellyttävän alalajin löytyvän. Hukka osoitti lahjakkuutensa nenän käytössä jo ennen pentuturkin vaihtamista. Heti lumien sulettua olinkin niin julma, että piilotin sen päivittäiset sapuskat pihalle "namiruutuun" ja myöhemmin kupissa jäljen päähän. 

Tässä ongelmaksi muodostui jälleen kerran minun osaamattomuuteni. Vasta Hugen ollessa puolivuotias kävin ensimmäisen seminaarin, ja Tommi Vanhalan seminaarin antamin eväin kävinkin kylvämässä makkaraa usein tottistreenien päätteeksi. Tositoimiin Huge pääsi kuitenkin vasta Helmut Raiserin jälkiseminaarin innoittaman ex-avomieheni kanssa loppukesästä. Talvi odotutti itseään, joten jälkikausikin kesti yllättävän pitkään. Hukan kanssa edettiin silti suhteellisen hitaasti ja etsittiin sopivinta ohjausmetodia erilaisten ohjeiden, vinkkien ja valjaiden kaaoksesta.

Lopulta parhaaksi yhdistelmäksi osoittautui puolikireä, pantaan kytketty, etu- ja takajalkojen välistä kulkeva liina. Hukka on halutessaan tarkka, mutta välillä turhan innokas, jolloin vauhdista täytyy muistuttaa. Esineilmaisua ei keretty yhdistää jälkeen, mutta muuten suorat, S:t ja kulmat käytiin monipuolisesti läpi, kuitenkin niin, ettei jälkeä venytetty yli 200 askeleen. 

Todennäköisesti ensi kesänä hienosäätöä jatketaan uusien seminaarien ja uusien ohjeiden voimin, mutta laji tulee varmasti pysymään valikoimassa. Jäljestys on riittävän rauhallista ja itsenäistä työskentelyä minulle, ja koirakin nauttii siitä, sillä usein se tarkistelee vielä edellispäiväisiäkin jälkiä, jos samalle kentälle satutaan. 

 

Toinen muoto, mistä itse innostuin kovasti, oli verijälki. Se ei taida olla saksanpaimenkoiralle ominaisin laji, mutta Hukka vakuutti kyllä siinäkin. Tokihan ohjaajana olo tuntuu melko typerältä, kun vetelee veristä sientä pitkin metsäistä peltoa. Ehkä jopa typerämmältä, kuin makkaraa kylväessä. Syksyn aikana kokeilin verijälkeä muistaakseni kolmesti, hyvällä menestyksellä! Käytin jäljen teossa hirven verta ja "kaatona" hirven sääriluuta, eikä pentu arastellut ollenkaan. Saapa nähdä, mitä tämän lajin kanssa keksitään. Verta on pakkasessa vielä muutama desi. 

Sen sijaan metsäjälkeä ei päästy kokeilemaan, sillä sen aloittaminen tuntui hankalalta ilman ohjeistusta. Taitaa sekin olla vähemmän perinteinen laji tämän rodun piirissä?

Tottelevaisuutta on helppo treenata leikin varjolla jo ihan pienen pennun kanssa, joten meidänkin ura alkoi tästä. Liekö Hukka ollut edes kahdeksaa viikkoa, kun se jo opetteli istumaan, makaamaan ja tulemaan sivulle. Luoksetuloakin treenattiin kymmeniä kertoja päivässä, niin ulkona kuin sisälläkin. Hukka on tottiksessa aktiivinen, iloinen ja miellyttämishaluinen, ja suurimmat rajoitteet etenemiselle onkin ollut siinä, ettei ohjaaja pysy koiran mukana. 

Huge kasvo aika nopeasti ohi namitottiksesta (taisin ruokkia liikaa...), mutta palloon/patukkaan siirtymisessä ei ollu kuitenkaan ongelmaa. Sillä on vahva saalisvietti, minkä kautta sitä on helppo motivoida työskentelyyn. Leikkiä, leikkiä, leikkiä.. :) Ongelmia kuitenki on; Hukkaa vois moittia teräväksi ja herkäksi koiraksi, joka reagoi ympäristöön, ihmisiin ja eritoten muihin koiriin välittömästi, jos mun keskittyminen herpaantuu. Tähän ku lisää sen, että mää jännitän ihan pirusti vieraita ihmisiä ja esiintymistä, ni soppa on valmis. Koira on jo toisella puolen kenttää huutelemassa hävyttömyyksiä katsojille, ku ohjaaja miettii, että milläs sitä kiellettiinkään? Ollaan kuitenki ihan hiton hyviä, kun kukaan ei oo näkemässä ;)

Tottistakaan me ei väännetä hampaat irvessä. Onnistuminen ja edistyminen on kivaa, mutta tavoitteita on turha asettaa. Silti tää on helppo ja halpa laji, johon on mahdollista saada monipuolisesti apua ja kynnys kisaamiseen (tokon puolella ainaki) on melko matala, joten eiköhän me tämän parissa tulla pysymään. BH:kin tulee varmasti suoritettua joskus. 

Eli miten ja miksi pentu tuli taloon?

Monen vuoden haaveilun jälkeen sain vakuutettua itseni viimein siitä, että aikaa, rahaa ja tilaa on riittävästi koiranpennun hankintaan. Aikani etsiskeltyä löysin Raahesta mukavan oloisen pentueen, josta kasvattaja olisi minulle yhden pikkupojan myynytkin. Ehdin pentua ihmetellessä jo nimetäkin sen Neroksi. Neron isä oli pitkän uran poliisikoirana tehnyt tasapainoinen ja iso uros.

Nero jäi kuitenkin etsimään toista kotia, sillä samalle reissulle sain puhelun, jossa minulle tarjottiin paria päivää aikaisemmin syntyneestä sisarusparvesta urospentua. En osaa eritellä, mikä kaikki vaikutti lopulliseen päätökseeni, mutta "Neron" sijasta odotin vielä 7 pitkää viikkoa ennen kuin hain pikku-Hukan kotiin Teuvalta.

Päivääkään en ole katunut. Myönnän kyllä, että Hukka on hiukan liian haastava ensikoiraksi, mutta avoimin mielin ja asiantuntijoiden neuvoilla siitä kuoriutuu vielä täysin yhteiskuntakelpoinen koirakansalainen. 

Kotioloissa ja treenikentällä se on kuitenkin mitä miellyttävin yksilö ja toteuttaa tehtäväänsä kasvavalla innolla. Hukka on nyt hieman reilun vuoden ikäinen, mutta me on ehditty jo kokeilemaan ohjattuna jäljestystä, hakua ja tottelevaisuutta, sekä hieman heikommalla menestyksellä/kahdestaan pallopaimennusta, koiratanssia ja sirkustemppuja. Pentu on myös muutaman kerran käynyt leikkimässä maalimiehen ja patukan/tyynyn kanssa.

Parasta Hukassa on se, että lajista riippumatta se on aina yhtä suurella riemulla mukana kaikessa, mitä keksin. Toki silläkin on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta ne oppii parhaiten kokeilemalla hieman kaikkea. Tämän blogin tarkoituksena onkin paitsi jäädä omaksi huvitukseksi, niin myös kertoa, kuinka monipuolinen harrastuskaveri saksanpaimenkoira oikeasti on, ja kuinka laaja lajien kirjo koirapiireistä löytyy

Ennen kaikkea haluan vaatimattomasti kertoa, kuinka upea koira Hukka on, ja kuinka siitä positiivisin keinoin saadaan koulittua kaikkien maailmojen mestari.